Orpon hallitus on ajamassa työmarkkinatoimijat toistensa kurkkuihin kiinni. Suurin syy siihen on hallituksen härkäpäisesti ajama vientivetoinen palkkamalli lainsäädännön tasolle. Esitys on saanut veret kiehumaan, erityisesti julkisen sektorin palkansaajilla. Tilanne on jo vaatinut uhrejakin, joista viimeisimpänä SAK:laisen JHL:n tilanne.

Taannoin todistimme poikkeuksellista näytelmää, jossa JHL kritisoi avoimesti omaa keskusjärjestöään, uhkasi erota SAK:sta ja lopulta puheenjohtaja erosi tehtävästään. Tämä on historiallista, sillä yleensä erimielisyydet on etenkin SAK:ssa osattu pitää omien kokoustilojen seinien sisäpuolella.

Vuosia sitten keskustelin erään SAK:laisen johtajan kanssa ja hieman kadehtien totesin, ettei teillä taideta riidellä koskaan ja hallituksessakin varmaan taputetaan puheenjohtajalle. Tuolloin vastaus kuului "kyllä meillä taputetaan, mutta puheenjohtajan pää on siinä kämmenien välissä".

Tosin eipä se koskaan helppoa ole ollut muissakaan keskusjärjestöissä, saati johtaa niitä. Tästä myös meillä akavalaisilla on kokemusta. Keskusjärjestöissä niin työnantaja- kuin palkansaajapuolella on jäseninä kymmeniä eri liittoja erilaisilla taustoilla, joilla on myös erilaiset intressit. Niiden yhteensovittaminen on täysipäiväistä työtä sekin.

Onko tässä tapauksessa kuitenkin julkisen sektorin palkansaajien kipuilun takana laajempiakin oireita? Onko taustalla halua yhdistää laajemminkin em. puolta esimerkiksi jonkinlaisen uuden liittouman kautta? Ajoittain tästäkin on kuultu viime vuosina kaikuja, erityisesti edellisen neuvottelukierroksen aikana. Jos eri keskusjärjestöjen alaiset julkisen sektorin liitot löisivät hynttyyt yhteen, syntyisi siitä helposti Suomen suurin palkansaajakeskusjärjestö. Ainakin hetkeksi.

Muistissa on hyvin vuoden 2010 niin kutsuttu UK-hanke, jossa yritettiin kasata uutta keskusjärjestöä. Sen ensimmäiseen kokoukseenkin Sokos Hotel Tornissa osallistui silloin kaikista kolmesta palkansaajakeskusjärjestössä toimivista liitoista edustaja. Hanke kuitenkin tyssäsi omaan mahdottomuuteensa.

Nykyisessä asetelmassa hankaluutta aiheuttaa se, että aika harva ammattiliitto edustaa puhtaasti pelkästään julkista tai yksityistä sektoria. Samalla työ- ja virkaehtosopimusten soveltamisrajat eivät enää ole niin selkeät kuin ammoisina aikoina. Esimerkiksi terveydenhuoltoala on aika suurelta osin myös osa yksityistä sektoria. Ja onko ylipäänsä tarpeen palkansaajakentässä syventää railoa kahden eri sektorin välille?

Mikä rooli keskusjärjestöillä ylipäätään nykyään on?

Teoriatasolla niiden keskeinen tehtävä on vaikuttaa työelämän lainsäädäntöön. Mutta viimeisien poikkeusvuosien aikana ne ovat ponnahtaneet takaisin työmarkkinapöytiin kuin vieteriukot konsanaan. Milloin sopimaan poikkeusjärjestelyjä työelämään pandemian vuoksi ja milloin ratkaisemaan kilpailukykyä maan hallituksen kanssa. Työmarkkinauudistuksista keskusteltaessa kuullaan jatkuvasti mainittavan tupot, raamisopimukset, tukusetot ja kikyt - kuten esimerkiksi marraskuun alussa ministeri Satosen koolle kutsumassa seminaarissa.

Kertooko tämä siitä, että keskusjärjestöille on edelleen tilausta, jotka jatkossakin osallistuvat merkittäviin ja suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin sopijaosapuolina? Siitä huolimatta, että muutamat yksittäiset palkansaaja- ja työnantajaliitot yrittävät pitää keskusjärjestöt piilossa istumalla lyijypainojen kera laatikon päällä?

Voi olla, ettei tässä haasteellisessa tilanteessa parempaakaan keinoa taida olla tarjolla. Kohti "tupomaailmaa" mennään, että heilahtaa - vaikka sitä kutsuttaisiin millä nimellä tahansa.

Joka tapauksessa työmarkkinapolitiikan pelikenttää on selkeytettävä molemmin puolin pöytää. Työantajakenttää edustaa Elinkeinoelämän Keskusliitto EK kymmenine jäsenliittoineen, Keskuskauppakamari ja Suomen Yrittäjät. Siinäkin on jo melko moniääninen kuoro. Sama pätee palkansaajiin, jossa liene selkeät roolit enää SAK:lla ja Akavalla.

Niin kauan kun pelikentällä on näin monta pelaajaa omien pallojensa kanssa, on vaikea löytää sitä yhtä, jolla maali yhdessä tehdään. Erotuomareitakin toki riittää, jotka hekään eivät aina ole yhtä mieltä tuomiosta. Yhteiselle päätöksenteolle ja yhteisymmärryksen löytämiselle on pakottava tarve, mutta nykytila huomioiden on sen kuuluisan Erkinkään vaikea ottaa selvää kunkin osapuolen tavoitteista ja kenen kanssa ylipäänsä sopia asioista.

Palkansaaja- ja työantajajärjestöt ovat käytännössä pakkotilanteessa, jossa uusi työmarkkinamalli on löydyttävä ja sovittava, vaikka se ei kaikille maistuisikaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja tuskin ihan pelkästään Ruotsin mallin käännösversiolla Suomessa selvitään. Miten löytää yhtenäinen näkemys valtakunnantasolla jaettavasta rahapotista ja sen hajauttamisesta eri aloille? Lisäksi mekanismin pitäisi huomioida eri toimialojen tilanne, unohtamatta julkista sektoria.

Tässäpä joulunpyhille luumujen ohella pähkinää purtavaksi.
 

Lue myös:
Tradenomien hallitusohjelmatavoitteet
Tiedote: Suomen työmarkkinoita kehitettävä kestävästi
Blogi: Auttaako päähän potkiminen työllistymään?
Info: Tradenomit ei mukana mielenilmauksissa